Välitä väkivallasta -blogi
Seuraa Violan henkilökunnan, hallituksen jäsenten ja asiakkaiden mietteitä.
Voit osallistua keskusteluun joko blogissa tai Facebookissa.

Vuoristoisen Andien rinteillä kerrotaan tarinaa vanhasta miehestä. Hän vaelsi viikoittain kantamuksen kanssa ylös vaikeakulkuista rinnettä omaan kyläänsä, ja seuraavalla viikolla vuorollaan alas. Polku oli hänelle tuttu. Kuitenkin kävi niin, että mies putosi sumuisena aamupäivänä monttuun. Vahinkoa ei käynyt ja hän kiipesi ylös jatkaen pölyisenä matkaa. Niin mies alkoi katsoa aina tarkemmin eteensä, kuitenkin muistaen virheensä ja halunsa kiivetä montusta ylös.

Siirryn ajatuksissani luontevasti seuraavan keski-ikäisen miehen tarinaan kaupungin omakotitaloalueelta. Tähän minulla on hänen lupansa, vaikka hän ei tunnistettava olekaan. Hän on vasta aloittanut kiipeämisen omasta montustaan. Sinne hänet tiputti henkisesti oman aggression tunnistaminen.  Havahtuminen pienissä osissa siihen, miten kova ääni, syyttely ja välinpitämättömyys vaikuttivat kielteisesti omaan lapseen. Tämä aiheutti jatkuvaa erimielisyyttä myös puolison kanssa.

Kun olen saanut seurata kertomuksen miehen polun alkuvaiheita, näkyviin ovat tulleet syyllisyyden ja häpeän tunteet. Kun omaan ajatteluun avautuu, vahvistuu kyky ja halu ymmärtää oman käyttäytymisen merkityksiä. Ajatuksissaan on halunnut toimia eri tavalla kuin omat vanhemmat, mutta onkin toiminut samoin. Tässä kohtaa tunnistan hänen motivaationsa turvalliseen muutokseen omassa suhteessaan lapseen ja perheeseen.

Onneksi merkittäviä asioita alkaa tapahtua. Polulla edetessä on kuin pieniä portaita: pyritään tunnistamaan omia tunteita ja puhumaan niistä läheisille, osataan asettua toisen ihmisen asemaan ja tunnistamaan miltä oma käytös läheisistä voi tuntua. Joskus tällaiseen prosessiin voi tarvita myös ulkopuolista tukea. Tässä on hyvä ymmärtää, että on kyse pitkäjänteisestä muutostyöstä ja tietoisesta työskentelyn prosessista. Ajattelen, että se on mahdollista. Toivo on olemassa. Tavoitteena turvallinen arki omassa perheessä.

Näen tässä vaihtoehtoisten tarinoiden löytämisen omaan elämään ja kysymyksen siitä, mitkä ovat ihmisen omat mahdollisuudet vaikuttaa siihen. Andien mies kertoi tipahtamisestaan monttuun kylän vanhimalle, se jotenkin helpotti oloa.  Siitä alkoi sen kertomuksen polku eteenpäin.

Kari Hallikainen
Erityistyöntekijä
Viola-väkivallasta vapaaksi ry

”Hakkeri” on väärin ymmärretty sana. Sitä käytetään usein synonyymina sanalle “rikollinen”, vaikka sitä oikeasti pitäisi käyttää synonyymina sanalle “utelias”. Hakkerit haluavat ymmärtää, miten asiat toimivat. Hakkerit pilkkovat koneita ja muuta tekniikkaa palasiksi ymmärtääkseen niitä paremmin. Ja yrittävät saada asioita tekemään jotain, mitä niitä ei koskaan suunniteltu tekemään. Kuten Benjamin Särkkä, tietoturvakonferenssi Disobeyn järjestäjä ja itse myös hakkeri, on todennut: hakkeri on ihminen, joka keittää kahvinsa leivänpaahtimella.

Väkivaltatyöntekijä on ammattilainen, josta on vaikea luoda mielikuvaa. Ketä he oikein edes ovat? Tykkäävätkö he jotenkin erityisesti väkivallasta? Eivät tykkää. Mutta heillä on uteliaisuus ihmistä kohtaan. Työskennellessäni ihmisten kanssa, jotka ovat käyttäneet tai kokeneet lähisuhteissaan väkivaltaa, työskentelen kokonaisvaltaisesti turvallisuuden ytimessä. Yhdessä ihmisen kanssa pilkomme turvallisuutta pieniin osiin, tarkastelemme mistä ne osat koostuvat ja pistämme niitä uudelleen yhteen. Väkivaltatyö on ihmisen tarkastelemista käyttäytymisen ja tunteiden janalla, missä ihminen toimii useimmiten kuten se on suunniteltukin. Eikä siinä aina näytä olevan mitään järkeä.

Miltei kaikki tuntemani hakkerit työskentelevät tietoturva-alalla, jossa he käyttävät tätä uteliaisuuttaan ja sen tuomaa ymmärrystä suojellakseen ihmisiä. Oma taustani on akateemisessa maailmassa, joka on monella tapaa erinomainen paikka tiedonjanoisille. Siinä saa viettää päivänsä oppimassa ja opettamassa mielenkiintoisia asioita. (Ja lisäetuna on, että samalla voi välttyä oikeiden töiden tekemiseltä!) Mutta akateeminen maailma voi aina välillä tuntua olevan aika etäällä oikeasta elämästä.

Kun ihmisen kanssa yhdessä tarvotaan väkivallan vetelässä suossa, ei voi välttyä elämän raadollisuudelta. Turvallisuuden palasia kootaan, jotta ihminen pystyisi suojelemaan itse itseään. Jotta hän pystyisi tuntemaan olonsa turvalliseksi, löytämään omat menetetyt ääriviivansa ja oppisi kertomaan toisille, miten häntä tulee kohdella. Joskus turvallisuutta rakennetaan isoilla palasilla, kuten poliisin, oikeuslaitoksen ja lastensuojelun kanssa. Silloin tehdään isompaa palomuuria pelkän kevyen virustorjunnan sijaan.

Joten otin yhteyttä muutamaan hakkeriin, Benjamin Särkkään ja Laura Kankaalaan – molemmat aktiivisia Disobeyssa – ehdottaen, että tekisimme vapaaehtoistyötä. Olivat molemmat niin mukana ja kiinnostuneita aiheesta, että perustimme Disobey Outreachin, joka keskittyy auttamaan digi-ikävyyksien uhreja. Siirtyminen teoreettisista pohdiskeluista ja luokkahuoneen turvassa vedetyistä luennoista työskentelyyn digivainon ja muunlaisten ikävyyksien uhrien kanssa on tuonut mukanansa ylä- ja alamäkiä. On surullista huomata, kuinka usein eri ongelmilla on selkeitä IT-kytköksiä ilman, että niitä ongelmia pystyisi ratkomaan puhtaasti teknisillä ratkaisuilla. Mutta aina silloin tällöin tulee vastaan ihmisiä, joille mahdollisuus keskustella jonkun kanssa tietoturvasta todellakin voi merkittävästi parantaa heidän turvallisuuttansa ja arkeansa.

Vapaaehtoistyön suurin odottamaton etu on ollut tutustuminen mahtaviin tyyppeihin; työntekijöihin, jotka miltei poikkeuksetta kohtaavat autettavia ihmisiä elämänsä ikävimmissä ajanjaksoissa. Ja jotka siitä huolimatta onnistuvat suhtautumaan positiivisesti elämään, ja joiden kanssa on ilo olla tekemisissä. Tuskin pystyisin itse samaan, mutta on ollut mahtavaa tutustua ihmisiin, jotka siihen pystyvät.

Hakkereiden kanssa kohtaamisissa ehdottomasti parasta on heidän suhtautumisensa ongelmiin. Hakkerit elävät ongelmista ja niiden ratkomisesta. Kertaakaan en ole kuullut toivotonta huokausta, kun kerron jostain ongelmasta. Minulle puolestaan jaksetaan selittää asioita loputtomalla kärsivällisyydellä mistä olen syvästi kiitollinen. Yleensä kuulen ”tämä voidaan hoitaa” ja ”me selvitetään tämä” mutta en vielä koskaan ”näinhän tämä aina on mennyt”. Väkivaltatyöntekijän korviin tämä kuulostaa musiikilta. Tekniset ratkaisut ovat yleensä nopeampia kuin turvallisuuden tunteen rakentaminen tai tunteiden hallinnan opettelu. Se tuntuu ja kuulostaa lohdulliselta. Kaikki asiat elämässä eivät vie vuosia. Samaan aikaan kun itse olen pää pyörällä kaikesta sanastosta mitä en ymmärrä, poden huonoa omatuntoa orastavasta ahdistuksesta hakkereiden silmissä. Kun tietoisuus lähisuhdeväkivallasta ja siihen nivoutuvasta teknologian käytöstä kasvaa, tuo se mukanaan näköalaa elämän nurjaan puoleen. Se on sitä samaa ahdistusta mikä nousee minussa, kun ymmärrän, miten vähän pystyn auttamaan digitaalisissa asioissa. Onneksi voimien yhdistämisessä on taikaa.

Tietoturva-ammattilaisten antama panos Tukikeskus Varjoon ja sitä kautta väkivaltatyön kentälle on korvaamattoman arvokasta. Se mahdollistaa eron jälkeistä vainoa kokeneille paremmat mahdollisuudet turvata itsensä digitaalisesti sekä saada ohjausta ja neuvontaa asioissa, joiden hoitaminen vaatisi muissa tilanteissa aikaa, rahaa, vaivaa ja mikä tärkeintä; asian selittämistä tilanteissa, jotka voivat olla täydellisen vieraita kuulijalle. Uteliaisuuden yhdistäminen ja yhteisen ymmärryksen lisääminen antaa mahdollisuuden suojata ja auttaa paremmin.

Se mihin kuitenkin itse pystyn, on päättää tämä puheenvuoroni mainitsemalla Disobey Outreachin hakkereiden ja akateemikkojen puolesta, että haluamme auttaa. Ottakaahan yhteyttä, jos teillä on kysyttävää tietoturvasta, toiveita tulevien materiaalien sisällöstä tai jos muuten vain uteliaisuuttanne haluatte olla yhteydessä.

Tukikeskus Varjo jatkaa tietoturvaosaamisen ja väkivaltatyön yhdistämistä yhä vahvemmin vuonna 2020. Mikäli haluat olla mukana yhteistyössä tai haluat keskustella digitaaliseen väkivaltaan ja vainoon liittyvissä asioissa, ole rohkeasti yhteydessä!

 

Linus Nyman, Disobey Outreach
linus@disobey.fi

Jonna Brandt, Tukikeskus Varjo
jonna.brandt@violary.fi 

 

 

 

 

Naisiin kohdistuva väkivalta on maailmanlaajuinen, yhteiskunnan rakenteissa oleva vakava ihmisoikeusongelma. YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen päivään 25.11.19 huipentunut, vuosittainen Valoa, ei väkivaltaa- kampanja painottaa tänä syksynä teemaa Jokaisella on oikeus tukeen. Tapaan työssäni lähisuhdeväkivaltaa kokeneita henkilöitä, joilla jokaisella on kerrottavanaan oma erityinen tarinansa. Kiitollisena saan seuraavana jakaa erään rohkean naisen omakohtaisen kokemuksen.

”Minulle ei pitänyt käydä näin. Tapasin kolmenkympinkriisissä miehen, joka halusi kanssani lapsia. Alkuun hän oli leppoisa, hauska ja nauravainen, niin sanotusti seuramies. Miehellä oli laaja kaveripiiri ja hän oli kavereiden kesken suosittu. Mies huomioi minua monin eri tavoin ja se vetosi minuun. Minut huomattiin ja minulle tuli tunne, että olen tärkeä. Mies käytti viikonloppuisin reilusti alkoholia, viikolla hän hoiti työnsä. Minulle hän lupasi vähentää baarireissuja, kunnes saisimme lapsia. Minä hoidin kotityöt kaikessa laajuudessaan.

Suhteessamme oli väkivaltaa sen kaikissa muodoissa lähes tapaamisemme alusta alkaen. Uhkaavat tilanteet alkoivat arvaamatta, kun mies hermostui hyvin mitättömiltä tuntuvista asioista. Vika oli aina minussa. Minua tönittiin ja kuristettiin, mutta osasin peittää jäljet. Lisäksi hän hajotti tavaroita. Kävin työssä, mutta jouduin pyytämään rahaa mieheltäni. Jouduin perustelemaan rahankäyttöäni, kun taas hän saattoi käyttää satoja euroja viikonlopun baarireissuihin. Kun pyysin itselleni omaa osuuttani viikonlopun rahoista, hän nauroi minulle. Mies oli mustasukkainen ja se ilmeni kontrollointina; hän halusi tietää, kenelle soitin tai laitoin viestiä. Lisäksi mies soitteli tarkistuspuheluja, joissa hän vaati vastausta kysymyksiin, missä olen, kenen kanssa ja miksi. Nämä mies käänsi aina ”huoleksi” minusta. Miksi en lähtenyt? Minä halusin lapsia, olin yli 30-vuotias, lapsettomuushoidot käynnissä. Minä jäin. 

Saimme kaksi lasta. Hiljalleen minulla alkoi olla tunne, että istun elinkautista miehen kanssa. Miehen baarireissut ei lupauksista huolimatta vähentyneet, ja huomasin olevani käytännössä yksinhuoltaja. En uskaltanut kertoa kenellekään tilanteestani, tunsin olevani loukussa. Ajattelin, ettei minua kuitenkaan uskottaisi. Hän lupasi parantaa tapansa ja halusin uskoa hyvään ihmisessä. Mies hyvitteli muun muassa ostosreissuilla ja matkoilla. Ajattelin ansaitsevani hyvittelyt ja ne saivat minussa aikaan hetkellisesti hyvän olon. Lopulta nekään eivät kuitenkaan enää auttaneet. Aloin miettimään, pitääkö minun todella jäädä. Uskaltauduin puhumaan tilanteestani luottoystävälleni ja huomasin, että minulla on ystävän tuki ja että muutkin ovat selviytyneet samankaltaisista tilanteista. Sain tappouhkauksia vielä, kun muuttokuormaa pakattiin. Kukaan muu ei näitä uhkauksia tietenkään kuullut, oli vain minun sanani miehen sanaa vastaan. Siihen loppui kymmenen vuoden yhteiselo. Päätin lopettaa pelkäämisen.

Ex-mieheni aloitti puhelinhäiriköinnin heti eron jälkeen, ja sitä on jatkunut aina tähän päivään saakka. Asiattomia soittoja ja viestejä, jotka saavat minut tuntemaan ahdistusta. Sisältö on samankaltaista kuten parisuhteenkin aikana; solvaavaa, haukkuvaa, mitätöivää, olen huono äiti ja teen asioita vain ex-mieheni kiusaksi. Kymmenen vuotta häiriköintiä ylittää jo sietokykyni. Hain lähestymiskieltoa ja se määrättiin. Joskus asiat pitää vain tehdä sen rankemman kautta, kun mikään muu ei auta. Olen onnellinen nykyisessä, turvallisessa parisuhteessani ja haluamme elää rauhassa. Näin toivon. 

Olen saanut apua Viola ry:stä ja Rikosuhripäivystyksestä. Vaikka minua välillä pelottaa ja ahdistaa, nyt olen henkisesti vahvempi. Joskus tarvitaan toisten ihmisten apua. Toisen on helppo sanoa vierestä, kuinka väkivaltaisesta suhteesta pitää lähteä pois. Tiedän, ettei se ole helppoa, mutta se on helpompaa, jos vierellä on ihmisiä tukena ja apuna. ”

Yhdessä kohti turvallisempaa arkea.

Elisa Saari-Lahikainen
Erityistyöntekijä
Viola – väkivallasta vapaaksi ry

Kumppaneita ja lisätietoa