Välitä väkivallasta -blogi
Seuraa Violan henkilökunnan, hallituksen jäsenten ja asiakkaiden mietteitä.
Voit osallistua keskusteluun joko blogissa tai Facebookissa.

YK:n naisten syrjinnän poistamista käsittelevä komitea teki 5. maaliskuuta 2018 ratkaisunsa Suomessa tehtyä perheväkivaltaa ja lapsen huoltajuutta koskevassa valitusasiassa. Ratkaisussa todettiin, että tapauksessa on loukattu YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamiseen tehtyä yleissopimusta. Kyseinen ratkaisu oli ensimmäinen Suomea koskeva ratkaisu. Sen viesti on selkeä ja merkittävä – valtiolla on velvollisuus turvata asianosaisia perheväkivallalta ja viranomaisten on perehdyttävä lapsen tilanteeseen huolellisesti ja kokonaisvaltaisesti huoltoon liittyvissä ratkaisuissa. Ratkaisussa merkittävää on lisäksi se, että komitea kehottaa tarkastelemaan vanhemmuuden laatua ja väkivallan vaikutuksia vanhemmuuteen erityisesti silloin kun tehdään päätöksiä lapsen huollosta.

Suomessa on tehty väkivallan vastaista työtä vuosikymmeniä. Väkivalta, sen läsnäolo perheissä, erotilanteissa ja eron jälkeen on asia, joka vaikuttaa vanhemmuuteen. Jostain syystä meillä on kuitenkin vähän sellaisia tilanteita, joissa tarkastellaan sitä, miten väkivalta vaikuttaa vanhemmuuteen. Perheväkivalta ja eron jälkeinen vaino, kuten myös vieraannuttaminen ovat todellisia ilmiöitä, joiden tunnistaminen on hyvä alku, mutta ei missään nimessä riittävää.

Lapselle tärkeintä on turvallisuus.

Violan asiakkaan kirjoittamaa:

”Olen matkalla kohti eheämpää itseäni. Olen huomannut, että päivä kerrallaan vointini on hiukan parempaa. En tunnista itseäni vuosien takaa ja epäusko siitä, että minä olen elänyt sen kaiken, on välillä liian hämmentävää ja surullista. Tänäkään päivänä en ihan täysin tunne itseäni ja luulen, että itseni löytämiseen kuluu vielä pitkä aika.

Eheytymiseni varrella olen löytänyt uusia, hyviä ihmisiä elämääni, joiden myötä olen ymmärtänyt, että maailmassa on olemassa ihmisiä, jotka aidosti välittävät sinusta sinun itsesi tähden. Eräs ihminen kerran kysyi minulta, että miksi olen sellainen kuin olen. Joskus vuosia sitten olisin ehkä vastannut, että ´koska tällainen minusta tehtiin´. Kuitenkin nyt pystyin vastaamaan, ´koska tällainen minä haluan olla, enkä mikään tai kukaan muu. ´ Olen oppinut olemaan oma itseni, enkä enää välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Vuosia kuvittelin olevani vääränlainen, enkä enää ikinä halua siihen mielikuvaan itsestäni takaisin.

Uudet ihmiset elämässäni ovat opettaneet minut taas luottamaan ihmisyyteen ja sen hyvyyteen, enkä voisi heille enempää kiitollisempi olla. Minä sekä lapset voidaan hyvin, ja luotan elämäni onnelliseen loppuun. Kun minulla on oikein vaikeaa oman itseni kanssa, luen Positiivisten ajatusten kirjasta seuraavan pätkän:

Ihminen tarvitsee ihmistä,                                                                                                                                                                        ollakseen ihminen ihmiselle,                                                                                                                                                                                                   ollakseen itse ihminen.                                                                                                                                                                                Lämpimin peitto on toisen iho,                                                                                                                                                             toisen ilo on parasta ruokaa.                                                                                                                                                                                                   Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,                                                                                                                                                        olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.                                                                                                                                                 Ihminen tarvitsee ihmistä.                                                                                                                                                                        Ihminen ilman ihmistä                                                                                                                                                                                on vähemmän ihminen ihmiselle,                                                                                                                                                        vähemmän kuin ihminen voi olla.                                                                                                                                                       Ihminen tarvitsee ihmistä.”

Miia

Tekstin on kirjoittanut 15-vuotias tyttö.
Hän kuvaa tunteitaan ja ajatuksiaan perheväkivallan keskellä elämisestä fiktiivisen novellin keinoin.

Se katseli huoneensa ikkunasta ulos. Lumi oli peittänyt maan ja aamun kirpeä pakkanen oli reunustanut katon reunan terävillä jääpuikoilla. Peltoa oli niin pitkälle kuin silmä jaksoi kantaa.

Se hiljaa aukaisi ikkunan ja antoi kylmän tulla sisään. Se alkoi katseellaan etsimään lattialla lojuvia vaatteita. Armeijanvihreä pusero ja mustat samettihousut. Se nappaa vanhan nuhjuisen reppunsa lattialta ja astuu painavin askelin alakertaan.

Alakerrassa tuoksuu tuore leipä ja joulu. Takanreunuksella on kortteja ja monta kynttilää, jotka se tapaa illalla sytyttää. Se hörppii pikimustaa kahvia ja tuijottaa vanhaa ukon raatoa sohvalla.

Perkelettäkö sie kolistelet sielä?”, ääni huutaa. Tyttö vain istuu hiljaa ja kohottaa katseensa piirongin päällä olevaan äitivainajan valokuvaan ja huokaisee. Sen silmiin nousee kyyneleitä ja kasvot peittää surullinen ilme.

Mitä sie sielä koulusaki tehet ko maatilaemännäks sie kuulut niinku muuttii akat…kuulikko?”

Tyttö nousee pöydästä ja laskee kahvikupin käsistään, kävelee naulakolle eteiseen ja pukee takkia päälleen. Sen hento vartalo peittyy ja näyttää, että takki painaa ainakin tonnin.

Häh! Nulikka!

Ei se koskaan puhu mitään. Ei sen jälkeen kun Aino kuoli. Nyt se viimeisillä voimillaan aukaisee ulko-oven ja huojahtaa siitä ulos, sulkee oven perässään. Isän huudot jäävät oven toiselle puolelle. Tyttö on sairas ja väsynyt. Se lähtee tarpomaan paksuun hankeen, kunnes ei jaksa enää ja jalat pettävät alta. Tyttö kaatuu hankeen eikä enää halua nousta ylös.

Illalla isä löytää paleltuneen ruumiin kuistin edestä.

Kumppaneita ja lisätietoa