Välitä väkivallasta -blogi
Seuraa Violan henkilökunnan, hallituksen jäsenten ja asiakkaiden mietteitä.
Voit osallistua keskusteluun joko blogissa tai Facebookissa.

Turvallinen lapsuus
– huostaanotetun lapsen äidin kirjoittamana

Lasinen lapsuus – mainos tulee mieleeni ensimmäisenä, kun kuulen sanan turvallinen lapsuus. Mielikuva on kaiketi syöpynyt sisimpääni jossain elämäni vaiheessa ja se koskettaa elämääni, sillä olen päihdeäiti. Olen joutunut miettimään turvallisuutta ja turvattomuutta osana oman lapseni elämää ja myös osana omaa lapsuuttani – oliko oma lapsuuteni lasinen ja turvallinen?

Olen itse ollut nuoruudessani neljä vuotta lastenkodissa ja koulukodissa. Syyksi ilmoitettiin uhmakas murrosikäni. Siihen aikaan ei puhuttu vanhempien humaltumisesta tai turvallisesta lapsuudesta. Vai oliko minun sijoittamiseni lastenkotiin juuri sitä turvallista lapsuutta, minkä yhteiskunta on kovin raivokkaasti nykyaikana ottanut käytäntöön?

Olen jo vuosia kysynyt, että miksi lastensuojelu ei käytä ennaltaehkäisevään perhetyöhön niitä varoja, joilla he sijoittavat lapsia sijaisperheisiin tai laitoksiin? Kuitenkin tutkimusten mukaan sijaishuoltoon käytetyt rahat ovat päätähuimaavia.

Ymmärtääkseni EU:nkin mukaan perheitä olisi tarkoitus pitää yhdessä eikä erottaa. Suomi on tainnut saada jo aika monta huomautusta asiasta, mutta silti tilanne ei muutu. Sijaisperheitä kasvaa kuin sieniä sateella ja samaan aikaan perheet jäävät vaille varhaista tukea ja voivat huonosti ja lapsia sijoitetaan. Missä vika?

Oman kokemukseni mukaan apua on saatavilla, mutta se on leimauttavaa ja pelko lapsen sijoittamisesta on todellinen. Olen ollut täysin raitis jo kahdeksan vuotta, mutta aikaisempi päihteiden käyttöni ja kodin ulkopuolelle tehty sijoitus ehti aiheuttaa ongelmia vanhimmalle lapselle Olisimme tarvinneet muutama vuosi sitten tukea ja pitkäkestoista työskentelyä, mutta viranomaiset katsoivat, että lapsi on parempi sijoittaa uudelleen kodin ulkopuolelle, vaikka hänellä oli jo tämä aikaisempi hyvin ahdistava kokemus sijaishuollosta.

En usko, että sijoitus on aina parempi vaihtoehto kuin se, että lapsi saisi kasvaa kotona. Tottahan ymmärrän, että joissain tilanteissa sijoitus on, surullista kylläkin, ainoa vaihtoehto. Mutta kuka, mikä ja ketkä tänä päivänä ovat määrittelemässä turvallisen lapsuuden? Onko se sosiaalivirasto, neuvola, perheneuvola vai perhe itse? Ja mitä se pitää sisällään? Veikkaan, että kaikilla tahoilla on oma näkemyksensä turvallisesta lapsuudesta. Neuvoloiden ja sosiaaliviraston näkemykset tulevat suosituksista ja yleisistä tutkimustuloksista ja kukaan ei kuuntele perhettä, joka on luonut omat turvalliset tapansa ja puitteensa. En siis tarkoita päihteidenkäyttöä, se ei ole lapsiperheessä suotavaa lainkaan, mutta siis arjen rutiineja, tapoja, jne. Otetaan esimerkiksi perhe, joka muuttaa usein ja lapsi, joka on siihen tottunut, pitää sitä normaalina. Mutta neuvolan ja sosiaaliviraston mukaan perheen tilanne on epävakaa ja lapsen kasvulle epäsuotuisaa. Joskus tämäkin on mainittu yhdeksi huostaanottoon johtaneista syistä. Tällaisessa tilanteessa turvallinen lapsuus voi kadota pahimmillaan sosiaaliviraston mielipiteeseen ja mielikuvaan ”normaalista lapsuudesta”.
Jokainen tuntee turvallisuuden omalla tavallaan, ja muokkaa sen minkä omalle perheelleen tuntee parhaaksi. Jos vaikka paneuduttaisi edellä mainitun perheen asioihin ja siihen, että miksi he muuttavat usein, syy löytyisi varmasti ja perhe saisi heidän tarpeisiinsa sovitettua apua. Tuntuu siltä, että näin ei aina toimita ja lapsi sijoitetaan joskus hatarillakin perusteilla. Viranomaiset eivät osaa perustella huostaanottoon johtaneita syitä ja esitetyt syyt tuntuvat loukkaavilta.

Olen päihdeäiti, ja annoin siis vanhimman lapseni huostaan siinä vaiheessa, kun käytin päihteitä, lapsen etua ajatellen. Raitistuttuani hain huostaanoton purkua ja sain lapseni takaisin asianajajan avulla. Olimme viittä vaille menossa oikeuteen, kun sijaisperhe päätti, että sijoitus voidaan purkaa. Sijaisperheenhän pitäisi olla renki ja lastensuojelun isäntä, mutta valitettavasti asia on toisinpäin joissakin kunnissa. Joskus taas ei sijaisperhettä kuunnella, vaikka sijaisperhe näkisi, mikä olisi lapsen parasta. Sosiaalityöntekijä näkee usein vain menneeseen ja kuulee tilanteesta vain yhden näkökulman. On siis paljon kiinni siitä, kuka ja ketä ja mitä he kuulevat. Tämä sattumanvaraisuus on pelottavaa.

Haimme muutama vuosi sitten perheeni kanssa lastenpsykiatrisen poliklinikan suosituksesta koko perheen hoitoa ja perhekuntoutusta, kun oli vanhimman jo aikaisemmin sijoituksessa olleen lapsen kanssa vaikeuksia kotona. Saimme kielteisen päätöksen, sillä se oli liian kallista. Ei mennyt kuin muutama kuukausi, kun saimme tuon koko perheen kuntoutuksen, mutta samassa lauseessa tuli myös ilmi, että vanhin lapseni sijoitetaan ja muu perhe lähtee siihen kuntoutukseen. Minulle tämä on käsittämätöntä. En ymmärrä, mistä ne rahat nyt sitten tuli? Ja miksi me enää lähtisimme kuntoutukseen, kun vanhin lapsemme sijoitettaisiin uudelleen pois kotoa. Miksi lastensuojelu ei konsultoinut lasta hoitavaa psykiatrista tahoa ennen päätöstään. Se olisi ollut todellakin tarpeen.

Minulle äitinä koko huostaanottotilanne on edelleenkin kovin ahdistavaa muisteltavaa. Sosiaalityöntekijä tuli kotiimme kertomaan päätöksestään ottaa huostaan vanhin lapsemme. Hän oli pyytänyt poliisin odottamaan pihalla, mikäli lapsemme yrittäisi karata. Mitään neuvottelua tai varoitusta asiasta ei ollut aiemmin tullut. Perhetyö meillä oli kyllä käynyt ja he joutuivat raportoimaan arjestamme lastensuojelulle. En voinut luottaa heihin, sillä en tiennyt miten he tulkitsivat meidän perheemme elämää. Oliko heidän käyntinsä apua vai virheiden etsimistä?
Meille jäi epäselväksi, mikä lastensuojelun palveluiden päämääränä oli. Meillä ei käytetty alkoholia, meillä oli kyllä ongelmia ja voimavaramme loppuivat vanhemman lapsen kanssa, joka oireili ensimmäistä sijoitustaan ja siihen johtaneita syitä. Me vanhemmat haimme apua, ja mitä me saimme -uuden traumaattisen huostaanoton. En ymmärrä. Pieni ihminen suuressa maailmassa ei voi aina ymmärtää viranomaisten logiikkaa. Mutta kuka selvittäisi minulle, mikä viranomaisten päätöksien sisäinen logiikka on? Kuka suojelee perheitä, kuka pitää perheiden puolta, kun niiden näkemyksiä tuen ja avun sisällöistä ei kuunnella?!

Mihin on yhteiskunta menossa turvallisen lapsuuden rajoissa?

Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä ”Mimmi”

”Koulussa tunsin itseni turvattomaksi”

Rakastan Mikkeliä. Täällä on ollut kaikki, mitä olen tarvinnut tähänastisessa elämässäni ja nyt kun on tullut aika muuttaa kotikaupungistani pois, olo on totta kai haikea. Tunnen oloni turvalliseksi täällä. Lapsuuteni oli turvallinen, paitsi koulussa.

Hetkinen, koulussa tunsin itseni turvattomaksi? Eihän sen näin pitäisi olla! Vietin suurimmat osani hereillä olo ajastani koulussa, niin kuin edelleen lapset ja nuoret tekevät, enkä saanut siellä itselleni turvallisuudentunnetta. Kylmä koulumaailma; syö tai tule syödyksi. Pienen lapsen ääntä ei kuultu kiusaamisasioissa. Omien mielipiteiden esiintuonti oli kielletty, opettajan varpaille ei hypitä. Jäin viidakossa jalkoihin, en ollut sen vahvimpia eläimiä. En ollut kiusaaja vaan kiusattu.

Koulukiusaamista yritetään näennäisesti ehkäistä ja poistaa, muttei kunnolla. Opettajilla ei tunnu olevan aikaa tai uskallusta puuttua tilanteisiin. Voihan se olla, ett nykyiset lapset ovat fiksumpia kuin minun aikanani ja kiusaavat jossain muualla kuin koulussa. Tai nykyiset kiusatut ovat jo niin maahan hakattuja, etteivät enää osaa avata suutaan. Jos vanhemmat huomaavat kiusaamisen, kertovat asiasta opettajalle, silloin hänen tulisi puuttua tilanteeseen, eikä vain painaa sitä villaisella. Eihän vastuu ole vain koulun henkilökunnalla, mutta jos he eivät puutu, vanhemmat tekevät rikosilmoituksen ja tilanne paisuu taas suuremmaksi.

Aikuisen, joka viettää lapsen tai nuoren kanssa suurimman osan päivästä, pitäisi omata se rohkeus ja tietotaito puuttua kiusaamiseen ja ohjata kiusattu eteenpäin, jos on tarve.

Mutta minnepä ohjaat? Koulukuraattorit ovat ylityöllistettyjä, samoin terveydenhoitajat. Kaikki tapaukset eivät todellakaan tarvitse psykiatrisen poliklinikan apua. Mistä saadaan lapselle auttaja, jolle hän voi puhua haavoistaan. Puhua tunteistaan ja tuntemuksistaan. Kiusaaminen jättää aina arvet, mutta jos tapahtumat käsitellään ajoissa pois, ei lapsen tai nuoren tarvitse käyttää seuraavia kuutta – seitsemää vuotta tapahtumien prosessointiin. Minunkaan ei olisi tarvinnut kerätä kahdeksaa vuotta itseluottamustani uudestaan kokoon.

Oppimisen tulisi olla hauskaa, mutta hauskuus katoaa heti, kun kouluun pitäisi lähteä. On kauheaa katsoa lapsia, jotka alkavat itkemään, kun kouluaamu taas viikonlopun jälkeen koittaa. Korvissa kuuluu vain kiusaajien mollaukset ja ivailut. Puuttukaa vanhemmat rohkeasti kiusaamiseen, viimeistään jos koulu ei sitä saa loppumaan!

Luodaan yhdessä turvallinen Mikkeli – niin kouluissa kuin kotonakin!

Aino Pohjanvirta

Mali Soininen
Heikki Soininen
Blogi 12.9.2012

Palvelukseen halutaan: Täysipäinen aikuinen

Vanhemmuuden tärkein tehtävä on kasvaa aikuiseksi vanhemmaksi. Tämä pitkä kasvun matka alkaa, kun lapsi kiinnittynyt osaksi ominta maailmaa. Kasvun tien päässä on tasapainoinen vanhempi, joka kykenee olemaan aikuinen ja joka kuitenkin tunnistaa lapsen itsessään ja tietää, millaista on olla lapsi. Lapsen elämän keskeisin pyyntö on saada kiintyä aikuiseen, johon voi turvautua ja johon voi täydesti luottaa.

Lapsen elämän suurin mahdollisuus ei ole lasten yhteiskunta. Yhteiskunta on aikuisten yhteiskunta.
Kun yritämme ymmärtää lasta, täytyy kuunnella aikuista. Tasapainoinen aikuinen tietää, mitä ajattelee, mitä on, mitä tekee ja mitä haluaa. Lapsen etu viime kädessä on terve tasapainoinen aikuinen ihminen. Kun aikuinen voi hyvin, lapsikin voi hyvin.

Tämän päivän yhteiskunnassa päiväkoteihin ei saa palkata sijaisia sairastuneiden tilalle. Koululaisten iltapäivähoito järjestyy jotenkuten tai ei mitenkään. Kotiin vietävää kotipalvelua ei kunnissa tarjota tarvitseville lapsiperheille. Kouluissa luokkakoot kasvavat, opettajat väsyvät. Koulujen kerhot lakkautettiin jo aika päiviä sitten. Institutionaalisen lapsuuden rakenteet horjuvat. Sanotaan, että yhteiskunta, joka ei pidä huolta vähimmistään, on huono yhteiskunta. Se ei ole aikuinen yhteiskunta.

Aikuinen yhteiskunta pyrkii taistelemaan kovaa talousauktoriteettia vastaa. Se ei hyväksy vallitsevaa markkinatalouden synnyttämää materialistista ihmiskäsitystä, joka vahvistaa ihmisen mukautumista pelkäksi hyödyn välineeksi. Aikuinen yhteiskunta yrittää välttää nopean menestyksen huuman, joka perustuu yksilöiden väliselle kovalle kilpailulle. Se ei suostu rapauttamaan ihmiskäsitystään työmarkkinakansalaisuudeksi tai vain kuluttajakansalaisuudeksi.
Tasapainoinen aikuinen ei näe lasta ja lapsuutta vain mahdollisuutena, josta tulee joskus jotain.
Sen tavoite ei ole vain koulia lapsista superosaajia.

Aikuinen yhteisö luo lapsille kasvuympäristöä, jossa vaalitaan etiikan perushyveitä, kasvun kestävintä perustaa. Hyvän yhteisön perushyveitä ovat esimerkiksi vastuullisuus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen kunnioittaminen. Aikuinen yhteisö kasvattaa lapsille empatiakykyä, myötäelämisen taitoa. Se rakentaa välinpitämättömyyden tilalle sosiaalista välittämistä, puuttumisen rohkeutta ja arvostuksen ilmapiiriä.

Vanhempana oleminen vaatii kykyä asettaa rajoja – erityisesti itselleen. Lapset haluavat vanhemmiltaan turvaa, aikaa, yhdessäoloa, inhimillisen ja eettisen kasvun eväitä, viisautta, kokemusta ja harkinnan taitoa. Tärkein kasvatustehtävä on tiedostaa se, että lapsi tekee kehitystehtäväänsä, työstää ja rakentaa keskeneräistä minuuttaan kilpailun, tehokkuuden ja menestyksen aikakauden eettisessä tyhjiössä. Vanhemmuuteen kasvamisen tärkein oivallus on hyväksyä lapsi ehdoitta ja täyttää tuo tyhjiö.

Hänen tehtävänsä on antaa lapselle suojelua ja eväitä yhteiskunnan tuhoavia mekanismeja ja rakenteellista väkivaltaa vastaan. Hänen positiivinen velvollisuutensa on välittää kokemusta siitä, että pohjimmiltaan maailma on hyvä. Aikuinen vanhempi luo lapselle kasvurauhaa.

Kumppaneita ja lisätietoa