Välitä väkivallasta -blogi
Seuraa Violan henkilökunnan, hallituksen jäsenten ja asiakkaiden mietteitä.
Voit osallistua keskusteluun joko blogissa tai Facebookissa.

Kari Hallikainen 8.3.2013

Nuori mies astui huoneeseen ja halusi jutella. Laittoi rauhallisesti takin naulaan ja istui alas. Tarjosin kavia tai teetä. Tee maistui. Hän halusi puhua isänä olemisesta. Isänä olemisen ilosta ja vaikeudesta. Iloiset ja hyvät asiat sisältivät lapsen kanssa pelaamista ja muuta yhteistä tekemistä. Pienistä metsäretkistä tuntuivat kumpikin nauttivan, kun tarinaa kuuntelin. Samassa huomasin oman keskittymisen herpaantuvan. Ajatukset siirtyivät omaan isään ja lapsuuden hetkiin hänen kanssaan. Jälkeenpäin on sellainen tunne, että yhdessä eletyt ja koetut asiat, joissa on ollut mukana isän kanssa tekemässä oikeita asioita ovat olleet tärkeitä. Niistä on jäänyt tunnejälki. Ikäänkuin olisi tunne, että on saanut olla mukana, vaikka ei ole ollut itse olemisen ja tekemisen kohde.
Takaisin nuoreen isään. Mitä ne mainitut vaikeudet olivat? Vaikeinta on ollut, kun ei ole meinnannut jaksaa olla rauhallinen. On tullut olo, että voisi hermostua tosi pahasti. Ääni muuttuu kovaksi. Tunne siitä, että pelästyy omaa itseään ja reaktiotaan. Sitten tulee syyllinen olo. Pyydetään lapselta anteeksi omaa käytöstä, mutta syyllisyys ei häviä ja harmittaa. Puhumme tästä pitkään ja mietimme yhdessä, kuinka tilanteet lapsen kanssa muuttuvat turvalliseksi. Puhe tuntuu helpottavan häntä. Sovimme uuden tapaamisen, jolloin jatkamme merkitykselliseltä kuulostavaa keskustelua.
Miehen lähdettyä hämärtyvään iltaan kohti kotiaan huomaan ajattelevani, ettei ole ihan tavallista, että nuori isä tulee puhumaan omasta huolen tunteestaan. Onko ajassa enemmän tilaa tälläiselle puheelle ja tavalle toimia? Miten sukupolvien ketjussa tavat olla isä ja vanhempi muuttuvat? Taitavat muuttua hiljaa, mutta muuttuvat kuitenkin.
Mietin, miten annamme malleja lapsille tekemisillämme. Myönteisten mallien näkyminen ihmissuhteissa ja ristiriitatilanteiden ratkomisessa näkyvät lapsen silmiin ja jäävät mieleen.

kirjoittaja Kari Hallikainen

Lapsella on oikeus vanhempiinsa

Eräs lastenpsykiatri on sanonut, että jokainen lapsi tarvitsee äidin ja isän. Nykyisessä kaiken sallivassa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa haluaisin nostaa tämän peruskyksymyksen vahvasti esiin.

Vanhemmuuden lähtökohtana on se, että ymmärretään vanhemmuuden vaatimukset ja tehtävät. Silti niitä liioittelematta.

Vanhemmuus on luonnollinen ja yksinkertainen asia sinällään, mutta nämä perusasiat ovat jotenkin hävinneet nykyisessä yhteiskunnassa. Lapsen kehityksen kannalta on keskeistä, että lapsella on äiti ja isä. Mikään ei niitä voi korvata, koska vain omalla äidillä ja isällä on aito ”rakkaussuhde” lapsiinsa. Mikään virkasuhde ei voi saavauttaa samaa tunteen tasoa, samaa välittämisen astetta ja sitä hoivaamisen syvyyttä, johon omat vanhemmat pystyvät. Periaatteessa siinä on kaikki.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että äidillä ja isällä on omat tehtävänsä lasten kasvatuksessa. Äidin läheisyys ja hoivasuhde on mielestäni kaiken hyvää tekevä ”warm water”, jossa pieni lapsi elää ja elämisen voimaa. Isä tuo perheeseen muita arvoja ja elementtejä, jotka ovat erilaisia, mutta tärkeitä. Isä kautta lapsi kokee ulkoisen maailman, äidin kautta kodin lämmön ja sen, että yksi ihminen on minua varten.

Hyvään lapsuuteen liittyy tietysti monia asioita, mutta mitä pieni lapsi tarvitsee. Ei muuta kuin välittävän aikuisen lähelleen antamaan turvaa, hoivaa ja läheisyyden tunnetta.

Myöhemmin lapsen maailman kuvan laajetessa mukaan astuvat harrastukset ja kaverit. Maailma aukeaa kodista ulospäin. Jos tässä vaiheessa lapsi on saanut kodistaan perusturvallisuuden, uskon itseensä ja luottamuksen ihmisiin, on jo paljon voitettu. Rauhallinen ja turvallinen varhaislapsuus kantaa pitkälle.

Pieni lapsi on korvaamaton ja sanoisin, että vanhemmat ovat yhtä lailla korvaamattomia. Kuka voisi astua oman iskän tai äiskän paikalle – on vaikea etsiä korvaajaa.

Ilmo Pokkinen

rehtori

 

 

Turvallinen lapsuus
– huostaanotetun lapsen äidin kirjoittamana

Lasinen lapsuus – mainos tulee mieleeni ensimmäisenä, kun kuulen sanan turvallinen lapsuus. Mielikuva on kaiketi syöpynyt sisimpääni jossain elämäni vaiheessa ja se koskettaa elämääni, sillä olen päihdeäiti. Olen joutunut miettimään turvallisuutta ja turvattomuutta osana oman lapseni elämää ja myös osana omaa lapsuuttani – oliko oma lapsuuteni lasinen ja turvallinen?

Olen itse ollut nuoruudessani neljä vuotta lastenkodissa ja koulukodissa. Syyksi ilmoitettiin uhmakas murrosikäni. Siihen aikaan ei puhuttu vanhempien humaltumisesta tai turvallisesta lapsuudesta. Vai oliko minun sijoittamiseni lastenkotiin juuri sitä turvallista lapsuutta, minkä yhteiskunta on kovin raivokkaasti nykyaikana ottanut käytäntöön?

Olen jo vuosia kysynyt, että miksi lastensuojelu ei käytä ennaltaehkäisevään perhetyöhön niitä varoja, joilla he sijoittavat lapsia sijaisperheisiin tai laitoksiin? Kuitenkin tutkimusten mukaan sijaishuoltoon käytetyt rahat ovat päätähuimaavia.

Ymmärtääkseni EU:nkin mukaan perheitä olisi tarkoitus pitää yhdessä eikä erottaa. Suomi on tainnut saada jo aika monta huomautusta asiasta, mutta silti tilanne ei muutu. Sijaisperheitä kasvaa kuin sieniä sateella ja samaan aikaan perheet jäävät vaille varhaista tukea ja voivat huonosti ja lapsia sijoitetaan. Missä vika?

Oman kokemukseni mukaan apua on saatavilla, mutta se on leimauttavaa ja pelko lapsen sijoittamisesta on todellinen. Olen ollut täysin raitis jo kahdeksan vuotta, mutta aikaisempi päihteiden käyttöni ja kodin ulkopuolelle tehty sijoitus ehti aiheuttaa ongelmia vanhimmalle lapselle Olisimme tarvinneet muutama vuosi sitten tukea ja pitkäkestoista työskentelyä, mutta viranomaiset katsoivat, että lapsi on parempi sijoittaa uudelleen kodin ulkopuolelle, vaikka hänellä oli jo tämä aikaisempi hyvin ahdistava kokemus sijaishuollosta.

En usko, että sijoitus on aina parempi vaihtoehto kuin se, että lapsi saisi kasvaa kotona. Tottahan ymmärrän, että joissain tilanteissa sijoitus on, surullista kylläkin, ainoa vaihtoehto. Mutta kuka, mikä ja ketkä tänä päivänä ovat määrittelemässä turvallisen lapsuuden? Onko se sosiaalivirasto, neuvola, perheneuvola vai perhe itse? Ja mitä se pitää sisällään? Veikkaan, että kaikilla tahoilla on oma näkemyksensä turvallisesta lapsuudesta. Neuvoloiden ja sosiaaliviraston näkemykset tulevat suosituksista ja yleisistä tutkimustuloksista ja kukaan ei kuuntele perhettä, joka on luonut omat turvalliset tapansa ja puitteensa. En siis tarkoita päihteidenkäyttöä, se ei ole lapsiperheessä suotavaa lainkaan, mutta siis arjen rutiineja, tapoja, jne. Otetaan esimerkiksi perhe, joka muuttaa usein ja lapsi, joka on siihen tottunut, pitää sitä normaalina. Mutta neuvolan ja sosiaaliviraston mukaan perheen tilanne on epävakaa ja lapsen kasvulle epäsuotuisaa. Joskus tämäkin on mainittu yhdeksi huostaanottoon johtaneista syistä. Tällaisessa tilanteessa turvallinen lapsuus voi kadota pahimmillaan sosiaaliviraston mielipiteeseen ja mielikuvaan ”normaalista lapsuudesta”.
Jokainen tuntee turvallisuuden omalla tavallaan, ja muokkaa sen minkä omalle perheelleen tuntee parhaaksi. Jos vaikka paneuduttaisi edellä mainitun perheen asioihin ja siihen, että miksi he muuttavat usein, syy löytyisi varmasti ja perhe saisi heidän tarpeisiinsa sovitettua apua. Tuntuu siltä, että näin ei aina toimita ja lapsi sijoitetaan joskus hatarillakin perusteilla. Viranomaiset eivät osaa perustella huostaanottoon johtaneita syitä ja esitetyt syyt tuntuvat loukkaavilta.

Olen päihdeäiti, ja annoin siis vanhimman lapseni huostaan siinä vaiheessa, kun käytin päihteitä, lapsen etua ajatellen. Raitistuttuani hain huostaanoton purkua ja sain lapseni takaisin asianajajan avulla. Olimme viittä vaille menossa oikeuteen, kun sijaisperhe päätti, että sijoitus voidaan purkaa. Sijaisperheenhän pitäisi olla renki ja lastensuojelun isäntä, mutta valitettavasti asia on toisinpäin joissakin kunnissa. Joskus taas ei sijaisperhettä kuunnella, vaikka sijaisperhe näkisi, mikä olisi lapsen parasta. Sosiaalityöntekijä näkee usein vain menneeseen ja kuulee tilanteesta vain yhden näkökulman. On siis paljon kiinni siitä, kuka ja ketä ja mitä he kuulevat. Tämä sattumanvaraisuus on pelottavaa.

Haimme muutama vuosi sitten perheeni kanssa lastenpsykiatrisen poliklinikan suosituksesta koko perheen hoitoa ja perhekuntoutusta, kun oli vanhimman jo aikaisemmin sijoituksessa olleen lapsen kanssa vaikeuksia kotona. Saimme kielteisen päätöksen, sillä se oli liian kallista. Ei mennyt kuin muutama kuukausi, kun saimme tuon koko perheen kuntoutuksen, mutta samassa lauseessa tuli myös ilmi, että vanhin lapseni sijoitetaan ja muu perhe lähtee siihen kuntoutukseen. Minulle tämä on käsittämätöntä. En ymmärrä, mistä ne rahat nyt sitten tuli? Ja miksi me enää lähtisimme kuntoutukseen, kun vanhin lapsemme sijoitettaisiin uudelleen pois kotoa. Miksi lastensuojelu ei konsultoinut lasta hoitavaa psykiatrista tahoa ennen päätöstään. Se olisi ollut todellakin tarpeen.

Minulle äitinä koko huostaanottotilanne on edelleenkin kovin ahdistavaa muisteltavaa. Sosiaalityöntekijä tuli kotiimme kertomaan päätöksestään ottaa huostaan vanhin lapsemme. Hän oli pyytänyt poliisin odottamaan pihalla, mikäli lapsemme yrittäisi karata. Mitään neuvottelua tai varoitusta asiasta ei ollut aiemmin tullut. Perhetyö meillä oli kyllä käynyt ja he joutuivat raportoimaan arjestamme lastensuojelulle. En voinut luottaa heihin, sillä en tiennyt miten he tulkitsivat meidän perheemme elämää. Oliko heidän käyntinsä apua vai virheiden etsimistä?
Meille jäi epäselväksi, mikä lastensuojelun palveluiden päämääränä oli. Meillä ei käytetty alkoholia, meillä oli kyllä ongelmia ja voimavaramme loppuivat vanhemman lapsen kanssa, joka oireili ensimmäistä sijoitustaan ja siihen johtaneita syitä. Me vanhemmat haimme apua, ja mitä me saimme -uuden traumaattisen huostaanoton. En ymmärrä. Pieni ihminen suuressa maailmassa ei voi aina ymmärtää viranomaisten logiikkaa. Mutta kuka selvittäisi minulle, mikä viranomaisten päätöksien sisäinen logiikka on? Kuka suojelee perheitä, kuka pitää perheiden puolta, kun niiden näkemyksiä tuen ja avun sisällöistä ei kuunnella?!

Mihin on yhteiskunta menossa turvallisen lapsuuden rajoissa?

Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä ”Mimmi”

Kumppaneita ja lisätietoa