VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry on perhe- ja lähisuhdeväkivallan avopalveluyksikkö.
Palvelemme sekä tekijöitä että uhreja.

Pirjo

Alaotsikko, jos tarpeen
Keksitty nimi

Haastattelumateriaalit ovat Ajoissa apua perheväkivaltaan (AAP) -hankkeesta, jossa haastateltiin parisuhdeväkivallan uhreja ja tekijöitä. Yksilöhaastatteluja tehtiin vuosien 2007–2008 aikana yhteensä 17 kpl, ja sivulle on kerätty otteita haastatteluista. Haastateltavien nimet ja muut tunnistetiedot on muutettu.

Nää on sellaisia asioita, mitä on oikeestaan tajunnu vasta…joitakin vuosia sitten vaikka niinku viistoistavuotta olin siinä liitossa ja sitä ennen seurustelin ja oli kihlausaika. Että koko ajan tietää, että asiat ei oo oikein ja että näin ei voi olla, mutta millä ihmeen kummalla sitä niinku jatkaa ja uskoo. En tiiä onko se yleistä, mutta ainakin mulla on se kokemus, että sitte hirveesti sai huomiota, hirveesti sai lahjoja. Sillai rahallista, mikä nyt nuoresta naisesta tuntuu että se välittää. Oli aina sit semmosta ihan järjetöntä huomionosotusta sillälailla ku ajattelee sitte sen jälkeen. Mutta nyt kun kelailee asioita taaksepäin ja on kelaillu, ni kaikki oli niinku nähtävissä ihan heti. Ja tuota siitähä sitä syyttääkin hirveästi itteensä. Että silti vaan mentiin ja jatkettiin. Kyllä ne on ollu siellä näkyvissä.

No esimerkiksi ihan mieletön raivostuminen jostain aivan pikkuasiasta. En ees muista niitä asioita, mitä on ollu, mistä on raivostuttu. Ja se raivostuminen on niinku ne ensimmäiset sanat, et siinä ei oo mitään semmosta normaalia, että sanois et nyt kyllä suututtaa. Ensimmäiset sanat on niinku suunnilleen et painu helvettiin ja sit sen jälkeen alko sellaset, ihan seurusteluvaiheessa, että pakottaa autoon esimerkiks iltayöstä ja ajaa johonkin hornankuuseen ja jättää sinne. Ja sitte, et ”kävele aivoton paskapää kotiin jos osaat” on niinku sanat ja lähtee vaan. Sillon ei ollu kännyköitä eikä mitään. Tottakai siinää täytyy tajuta, miekään en mielestäni kuitenkaa mikään ihan aivoton oo, että tää on ihan väärin. Mut sit seuraavana päivänä siitä tulee joku kello tai jotain semmosta. Ja alkuvuosina oli aina anteekspyynnöt ja pahoillaanolo. Se niinku ilmeisesti loi sitä uskoa, että okei kyllä tää, kuha hää vanhenee ni kyllä se siitä rauhottuu. Et on vaan niin temperamenttinen. Ja sit semmonen mieletön omistaminen että jonka tulkitsi sillon ihan väärin. Ajatteli, et se on vaan niin rakastunu, et se ajaa minua joka ilta vieraalle paikkakunnalle kattomaan. Joka ilta on liioteltu, mut useemman kerran viikossa. Ei kenenkään muun poikaystävät tuu tänne niinku pitkästä matkasta ajaan vaan, et on se niinku ihanaa. Mut sehän oli kaikki sitä, ja nyt niinku tajuaa, että mitä minä teen, mitä minä…semmosta vahtimista ja sitä omistamista.

No ehkä mie luulen, että kun hän sitten huomasi, että mie en lähe siitä vaikka hän on…että mie kuitenkin niinku annan anteeks ja sitten ajattelen, että okei kyllä tää tästä. Ni sitä myöten se sitten niinku eneni koko ajan. Ja sitten, että jotenkin hänen täyty olla niinku hirmu varma siitä, että minä oon niin heikko etten pysty siitä lähtemään. Että koska todellakin ennen naimisiin menoa oli jo ihan tosi kauheita asioita tapahtunu ja…mutta sitte muutamat vuodet ennen avioeroa ne oli sit ihan sitä, että henkesä puolesta pelkäs sitä. Semmonen kiusaaminen oli alusta pitäen, semmonen, mä koen, nauttiminen siitä että minä pelkään. Se on ollu alusta pitäen. Mutta sitte tuli semmonen töniminen ja semmonen niinku minun estäminen että minä en pääse karkuun. Että autosta otettiin aina piuhat. Sieltä koko ajan tuli uusia pelottavampia piirteitä ja sitten tuli semmonen tulella uhkailu ja kaiken polttaminen. Se oli sitten sitä viimesen ajan. Ja jos ei tee niinku hän, jos sanoo vastaan ni ”tulee sota”, hän sano näin. Et jos et tee niinku hän sanoo, tulee sota ja sit sano, et ”sinä tiedät hänen sodan”. Ja se riitti. Ei siinä niinku passannu lähteen kokeilemaan.

. Ja sit siinä, tossa kun ajattelee alkuvaihetta, ni hirveesti rajotettiin sitä…et mulla on hirveesti ystäviä ja kavereita, lämpimät suhteet vanhempiin ja äidin kanssa olin paljon puhelimessa ja ystävien, et se oli sitten paha asia. Ja aina hän niinku epäili, kun ystävienkin kanssa, että mulla on jotain vilppiä, että minä niinku suunnittelen jotain hänen selän takana tai että mulla on joku toinen mies. Kaikki tämmönen tuli niinku. Ja minä sitten hirveesti vakuuttelin, että ei todellakaan ja että ”sinähä se oot se minun mieheni” ja blää blää blää. Mutta jotenki nyt jälkeen päin aateltuna kaikki oli niinku jollain lailla uhkaa: kaikki minun naispuoliset ystävät oli uhkaa. Ja nyt kun erottu ni sellanen hyvin läheinen naispuolinen ystävä on sanonukki, että kun hän ei ikinä osannu olla sen miehen kanssa. Ja meillähä niinku jäikin se yhteydenpito ihan täysin. Ja hänen miehensä ei niinku halunnu tavata tätä minun miestä, et koki että ei. Mutta sehän oli inhottavaa, että kun meillä oli vieraita ni minun ruuat haukuttiin tai minun kahvipullat haukuttiin tai naurettiin niille. Hän niinku hauskuutti vieraita monta kertaa sillei mollaamalla minua.

Kun hän suuttu ni se oli ihan mieletöntä, että semmosta normaalia suuttumista ei ollu ollenkaan. En minä tiiä pelkäsinko minä, että hän olis minulle mitään tehny sillä lailla fyysisesti vielä, mutta…se oli ihan hirveetä. Sitte jos ties, että oli jotain mistä hän ei tykkää, ni sitte niinku saat lepytellä, selitellä, pyyellä anteeks tekemättömiä asioita että päästäs taas jollakin lailla jatkamaan. Et oli ehkä helpompaa mennä hänen mielen mukaan. Minä oon hirveen monta kertaa pyyelly anteeksi sitä, että oon huora ja oon huorannu vaikka ikäpäivänä ei oo ollu mitään sellasia. Että ”anteeks, että minulla on ollu toisia miehiä”, vaikka niin naurettavalta ku se kuulostaakin, mutta sen takia vaan että se tilanne ois lauennu. Et minulla meni siihen hyvittelyyn ja semmoseen niinkun kauheen pitkä aika. Piti niellä itse se suru ja yrittää elää vähän sellasena tekopirteenä siinä et taas mennään eteenpäin. Kyllä se sit rauhottu, mut aina mentiin sit siihen samaan tilanteeseen. Et oli joku parempi tietty aika, mut sit oltiin taas jostakin mitättömästä asiasta.

Ei se ollu jokapäivästä, että se oli räjähdys ja sitte parempi aika, jollon minä osasin olla tosikin ihana ja…en minä osaa sanoa…alkuun aina pitempi aika, mutta lopussa sitten sanotaan, että viikko oli maksimi, että meni vähän tasasemmin. Että pari kolme viimestä vuotta kun oltiin yhessä, mie sanoinkin miun hyvälle ystävälle, että ei osaa yhtään nauttia tästä auvosesta olosta kun pelkää, että kohta taas tulee.

Sillon kun, meillä oli lapsia, kun kaikki oli pieniä, niin mies eli hyvin omaa elämää ja sitten kun minulla oli joskus väsyny olo ja paha mieli niin hän anto minulle viissataamarkkasen ja sano että hän lähtee viikonlopuks kavareitten kanssa ulos että osta sinä itsellesi jotain kivaa. Että sitä rahaa löyty aina näin aina sillon kun hän tavallaan osti minun leppymisen johonkin asiaan. Ja rahaa löyty hänen omiin harrastuksiin, mutta ei laskuihin. Että laskut ja kaikki on ollu tosi retuperällä ja ei oo ollu rahaa. Ja kaikki lasten tavarat…omiin tavaroihin ja kursseihin löyty rahaa, siis aivan mielettömiä summia hän laittoi niihin.  Ei hän osallistunu lasten kasvatukseen. Et se…hän oli hyvin kaukanen lapsille. Ja lapset oli oikeestaan meijän välissä…ja niin hän sanoi eron syyksi, jälkeenpäin sano, että minä rakastin lapsia enemmän kuin häntä, että hän jäi vähemmälle huomiolle.

Kauan sitten oon niinku eläny sen mukaan, myös lapset. Kun esimerkiksi auto tulee pihaan, miten kovaa se esimerkiks jarruttaa, niin siitä ollaan tiietty. Tai millä tavalla aukee ulko-ovi. Ni sillon lähettiin vaikka lasten huoneeseen ja avattiin telkkari, että ollaan täällä. Että meijän viimenen vuos yhteisessä kodissa oli sitä, että isä asu sadassa neliössä ja me yhdessä huoneessa. Konkreettisesti, se eri tila oli meillä. Ja oon kauheen vahvasti eläny hänen mielihalujen mukaisesti ja kaikella lailla ennakoinu sitä ja sanonu lapsillekin, että nyt iskä on varmaan aika väsyny, että ollaan hiljaa ja menkää vaikka omiin huoneisiin. Ihan kauhee, mitä oon tehny lapsille, mutta näin oon tehny.

No tunteiden osoittaminen on ihan alusta pitäen ollu, että mie oisin paljon enemmän halunnu olla hänen lähellä ja kainalossa ja…mutta hänellä aina paikat puutu tai tuli hiki, että mee pois. Se oli ihan alussa, mitä oli tai oli. Ja sitten viimesinä aikoina jotenkin pelkäs sitä, ettei halunnu minkäänlaista kosketusta, koska se kosketus oli sitten merkki siitä, että nyt haluaa seksiä. Ja se oli oikeestaan jo pitkän pitkän aikaa ja se oli hyvin vastenmielistä. En mie voi sanoa, että hän pakotti, mutta minä en uskaltanu kieltäytyä.

Miulla oli itelläki iha väärä kuva väkivallasta. Minä aattelin, että jos miulla ei oo silmä musta tai suunnilleen puukko rinnassa ni minä en oo minkäänlaisen väkivallan uhri. Sen tajusin vaan, että tää minun mies nauttii siitä, että minä pelkään kun hän kiusaa minua. Oikeesti sellasta kauheeta kiusaamista ja pelottelua. Ja sit kun minä pelkäsin ni hän nauro, sillein oikein hah, sillein sairaasti. Ja mie jotenkin aattelin, että sille tulee joku tyydytys siitä. Mutta en mie silti aatellu…— Ensimmäistä kertaa tuli mieleen, että mie en jaksa enää. Että ehkä sen tarkotus oli mennäkin niin, että mieheni tappaa minut. Ja mie ihan oikeesti puhuin näin miun ystävälle.

Mie en uskaltanu ite koskaan puuttua, esimerkiks tehä jotain ilmotuksia tai mitään. Mutta miun isälle tuli siitä naapurista kaksikin soittoa, jotka koskivat minua. Ja miun isä kysy sitten, että mitä teillä oikein tapahtuu ja mie sanoin ettei varmaan mitään sen kummallisempaa kuin muillakaan. Että hän vain suuttuu välillä. — …yhen kerran meille soitti poliisista yhen hänen raivonpuuskan jälkeen, että mikä teillä on siellä tilanne, joku oli siis soittanu poliisille, ja sanoin sitten, että on jo rauhottunu. Ja sitten kysyivät, että pitääkö tulla paikalle ja mie sanoin, että ei enää. Mutta en mie siinä uskaltanu enää sanoa mitään, en yksinkertaisesti uskaltanu.

Share This Project:
Kumppaneita ja lisätietoa