VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry on perhe- ja lähisuhdeväkivallan avopalveluyksikkö.
Palvelemme sekä tekijöitä että uhreja.

Turvallinen lapsuus
– huostaanotetun lapsen äidin kirjoittamana

Lasinen lapsuus – mainos tulee mieleeni ensimmäisenä, kun kuulen sanan turvallinen lapsuus. Mielikuva on kaiketi syöpynyt sisimpääni jossain elämäni vaiheessa ja se koskettaa elämääni, sillä olen päihdeäiti. Olen joutunut miettimään turvallisuutta ja turvattomuutta osana oman lapseni elämää ja myös osana omaa lapsuuttani – oliko oma lapsuuteni lasinen ja turvallinen?

Olen itse ollut nuoruudessani neljä vuotta lastenkodissa ja koulukodissa. Syyksi ilmoitettiin uhmakas murrosikäni. Siihen aikaan ei puhuttu vanhempien humaltumisesta tai turvallisesta lapsuudesta. Vai oliko minun sijoittamiseni lastenkotiin juuri sitä turvallista lapsuutta, minkä yhteiskunta on kovin raivokkaasti nykyaikana ottanut käytäntöön?

Olen jo vuosia kysynyt, että miksi lastensuojelu ei käytä ennaltaehkäisevään perhetyöhön niitä varoja, joilla he sijoittavat lapsia sijaisperheisiin tai laitoksiin? Kuitenkin tutkimusten mukaan sijaishuoltoon käytetyt rahat ovat päätähuimaavia.

Ymmärtääkseni EU:nkin mukaan perheitä olisi tarkoitus pitää yhdessä eikä erottaa. Suomi on tainnut saada jo aika monta huomautusta asiasta, mutta silti tilanne ei muutu. Sijaisperheitä kasvaa kuin sieniä sateella ja samaan aikaan perheet jäävät vaille varhaista tukea ja voivat huonosti ja lapsia sijoitetaan. Missä vika?

Oman kokemukseni mukaan apua on saatavilla, mutta se on leimauttavaa ja pelko lapsen sijoittamisesta on todellinen. Olen ollut täysin raitis jo kahdeksan vuotta, mutta aikaisempi päihteiden käyttöni ja kodin ulkopuolelle tehty sijoitus ehti aiheuttaa ongelmia vanhimmalle lapselle Olisimme tarvinneet muutama vuosi sitten tukea ja pitkäkestoista työskentelyä, mutta viranomaiset katsoivat, että lapsi on parempi sijoittaa uudelleen kodin ulkopuolelle, vaikka hänellä oli jo tämä aikaisempi hyvin ahdistava kokemus sijaishuollosta.

En usko, että sijoitus on aina parempi vaihtoehto kuin se, että lapsi saisi kasvaa kotona. Tottahan ymmärrän, että joissain tilanteissa sijoitus on, surullista kylläkin, ainoa vaihtoehto. Mutta kuka, mikä ja ketkä tänä päivänä ovat määrittelemässä turvallisen lapsuuden? Onko se sosiaalivirasto, neuvola, perheneuvola vai perhe itse? Ja mitä se pitää sisällään? Veikkaan, että kaikilla tahoilla on oma näkemyksensä turvallisesta lapsuudesta. Neuvoloiden ja sosiaaliviraston näkemykset tulevat suosituksista ja yleisistä tutkimustuloksista ja kukaan ei kuuntele perhettä, joka on luonut omat turvalliset tapansa ja puitteensa. En siis tarkoita päihteidenkäyttöä, se ei ole lapsiperheessä suotavaa lainkaan, mutta siis arjen rutiineja, tapoja, jne. Otetaan esimerkiksi perhe, joka muuttaa usein ja lapsi, joka on siihen tottunut, pitää sitä normaalina. Mutta neuvolan ja sosiaaliviraston mukaan perheen tilanne on epävakaa ja lapsen kasvulle epäsuotuisaa. Joskus tämäkin on mainittu yhdeksi huostaanottoon johtaneista syistä. Tällaisessa tilanteessa turvallinen lapsuus voi kadota pahimmillaan sosiaaliviraston mielipiteeseen ja mielikuvaan ”normaalista lapsuudesta”.
Jokainen tuntee turvallisuuden omalla tavallaan, ja muokkaa sen minkä omalle perheelleen tuntee parhaaksi. Jos vaikka paneuduttaisi edellä mainitun perheen asioihin ja siihen, että miksi he muuttavat usein, syy löytyisi varmasti ja perhe saisi heidän tarpeisiinsa sovitettua apua. Tuntuu siltä, että näin ei aina toimita ja lapsi sijoitetaan joskus hatarillakin perusteilla. Viranomaiset eivät osaa perustella huostaanottoon johtaneita syitä ja esitetyt syyt tuntuvat loukkaavilta.

Olen päihdeäiti, ja annoin siis vanhimman lapseni huostaan siinä vaiheessa, kun käytin päihteitä, lapsen etua ajatellen. Raitistuttuani hain huostaanoton purkua ja sain lapseni takaisin asianajajan avulla. Olimme viittä vaille menossa oikeuteen, kun sijaisperhe päätti, että sijoitus voidaan purkaa. Sijaisperheenhän pitäisi olla renki ja lastensuojelun isäntä, mutta valitettavasti asia on toisinpäin joissakin kunnissa. Joskus taas ei sijaisperhettä kuunnella, vaikka sijaisperhe näkisi, mikä olisi lapsen parasta. Sosiaalityöntekijä näkee usein vain menneeseen ja kuulee tilanteesta vain yhden näkökulman. On siis paljon kiinni siitä, kuka ja ketä ja mitä he kuulevat. Tämä sattumanvaraisuus on pelottavaa.

Haimme muutama vuosi sitten perheeni kanssa lastenpsykiatrisen poliklinikan suosituksesta koko perheen hoitoa ja perhekuntoutusta, kun oli vanhimman jo aikaisemmin sijoituksessa olleen lapsen kanssa vaikeuksia kotona. Saimme kielteisen päätöksen, sillä se oli liian kallista. Ei mennyt kuin muutama kuukausi, kun saimme tuon koko perheen kuntoutuksen, mutta samassa lauseessa tuli myös ilmi, että vanhin lapseni sijoitetaan ja muu perhe lähtee siihen kuntoutukseen. Minulle tämä on käsittämätöntä. En ymmärrä, mistä ne rahat nyt sitten tuli? Ja miksi me enää lähtisimme kuntoutukseen, kun vanhin lapsemme sijoitettaisiin uudelleen pois kotoa. Miksi lastensuojelu ei konsultoinut lasta hoitavaa psykiatrista tahoa ennen päätöstään. Se olisi ollut todellakin tarpeen.

Minulle äitinä koko huostaanottotilanne on edelleenkin kovin ahdistavaa muisteltavaa. Sosiaalityöntekijä tuli kotiimme kertomaan päätöksestään ottaa huostaan vanhin lapsemme. Hän oli pyytänyt poliisin odottamaan pihalla, mikäli lapsemme yrittäisi karata. Mitään neuvottelua tai varoitusta asiasta ei ollut aiemmin tullut. Perhetyö meillä oli kyllä käynyt ja he joutuivat raportoimaan arjestamme lastensuojelulle. En voinut luottaa heihin, sillä en tiennyt miten he tulkitsivat meidän perheemme elämää. Oliko heidän käyntinsä apua vai virheiden etsimistä?
Meille jäi epäselväksi, mikä lastensuojelun palveluiden päämääränä oli. Meillä ei käytetty alkoholia, meillä oli kyllä ongelmia ja voimavaramme loppuivat vanhemman lapsen kanssa, joka oireili ensimmäistä sijoitustaan ja siihen johtaneita syitä. Me vanhemmat haimme apua, ja mitä me saimme -uuden traumaattisen huostaanoton. En ymmärrä. Pieni ihminen suuressa maailmassa ei voi aina ymmärtää viranomaisten logiikkaa. Mutta kuka selvittäisi minulle, mikä viranomaisten päätöksien sisäinen logiikka on? Kuka suojelee perheitä, kuka pitää perheiden puolta, kun niiden näkemyksiä tuen ja avun sisällöistä ei kuunnella?!

Mihin on yhteiskunta menossa turvallisen lapsuuden rajoissa?

Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä ”Mimmi”

Share This Post:

Comments ( 0 )

    Leave A Comment

    Your email address will not be published. Required fields are marked *

    Kumppaneita ja lisätietoa